.. tai jotain.
Aina välillä mietin että bloggaaminen olisi kivaa. Tai aika monikin asia olisi kivaa. Mulle kiva vaan ei oo kivaa pitkällä aikavälillä. Kaikesta tulee liikaa. Kun innostuu jostain, ei jarruja ole ja kaikki aika menee sitten sen uuden kivan parissa. Kunnes tulee täydellinen stoppi. Ei kiinnosta, ei huvita. Been there, done that. Mulla on sellanen vika mun päässä. Tai ei se vika oo, se on ominaisuus. Aspergeriksikin sitä kai kutsutaan. Lääkäri ei halunnut kirjoittaa sitä diagnoosia paperille koska on sitä mieltä että mä en siitä diagnoosista hyödy. Oon oppinut ohittamaan sen tuomat ongelmat. En kyllä oo, voin sanoa suoraan. Se on aiheuttanut mulle ihan hirveesti paskaa tämän elämän aikana. Se ja kusipäinen ex-puoliso jonka aivopesun jälkiä edelleenkin korjaillaan, vielä 8 vuotta eron jälkeenkin.
No mut hei, elämä on ihmisen parasta aikaa. Matti Nykänen sanoi niin ja silloin sen on oltava totta.
...olipa hauska lause, NO EI OLLUT. Sitä jotenkin pitää itseään erityisen hauskana ja päätyy nauramaan omille jutuilleen tajuamatta että kukaan muu ei edes tajunnut sitä. Ja kun sitä tapahtuu riittävän usein, ei enää käy yhtään missään koska joka ikinen kerta nolaa itsensä.
Lapsetkin mietityttää aina välillä. Mulla on neljä. Ihania, erityisiä yksilöitä. Yks aikuinen, yks autisminkirjoinen, yks diabeetikko ja yks riiviö. Niin mä ne yksilöin. En nimillä vaan erityispiirteillä. On helpompaa. Niiden kanssa menee ihan joka päivä hermot miljoonasti ja silti ne on ihan riivatun mahtavia kakaroita. Aina joinain päivinä voisin maksaa miljoonia ihan tavallisilla aivoilla varustetuista yksilöistä, useimpina en vaihtaisi näitä omia pois mistään hinnasta.
Niiltä oppii älyttömän paljon, sekä ympäristöstä että itsestään.
Mä teen kaikenlaista, enimmäkseen hyväntekeväisyysjuttuja. En kai osais enää tehdäkään muuta. Hope - yhdessä & yhteisesti ry on mun juttu. Siellä mä vietän 5 päivää viikossa, 6 tuntia päivässä. Miksi? Koska siellä on parhaat ja hienoimmat ihmiset ketä mä tunnen. Ne käyttää omaa aikaansa heikommassa asemassa olevien auttamiseen. Jotkut sanois että se on oman kilven kiillottamista. Mä sanon että sitä se ei todellakaan ole. Se on raakaa työtä joka vaatii tekijältään paljon empaattisuutta ja kykyä löytää positiivisia asioita ihan kaikesta.
Anyway, mun punainen lankani hukkui jo kauan aikaa sitten. Sinänsä ei ihmekään kun keskittymiskyky on kuin oravalla. Jos tätä joku eksyy lukemaan, heitä kommentti. Olis kiva tietää ketä siellä oikein on.
Iina
